Lapsuus ja nuoruus

Synnyin 8.12.1980 Oulun yliopistollisessa sairaalassa, mutta syntymäpaikakseni merkittiin Espoo, sillä äitini oli siellä vielä tuolloin kirjoilla. Olen aina tuntenut juurieni olevan Kainuussa – en pelkästään siksi, että asuin siellä koko lapsuuteni, vaan siksi, etten olisi tässä ellei isäni isä olisi aikoinaan selviytynyt Nälkämaan ankarissa olosuhteissa.

Vietin rauhallisen lapsuuden Puolangalla, missä opin arvostamaan luontoharrastuksia. Sain ensimmäisen saksanseisojani 10-vuotiaana. Setäni opetti minut metsästämään ja naapurimme taas jaksoi ottaa minut lukemattomia kertoja mukaansa Puolankajärvelle onnistuen sytyttämään kipinän kalastukseen loppuiäkseni.

Koulussa en erityisemmin viihtynyt, vaikka koulumenestys kohtalaisen hyvä olikin. Minusta piti tulla isona hävittäjälentäjä, joten urheilin monipuolisesti ja luettuani jostain hävittäjälentäjien saaneen ylimääräisen voiannoksen sodan aikana näköaistin parantamiseksi, söin sitä hullun lailla. Juoksin, pelasin jääkiekkoa maalivahtina ja löysin todellisen intohimon telemark-hiihdosta. Paikallinen laskettelukeskus Paljakka tuli tutuksi ja myöhemmin harrastus vei jopa muutamaksi kuukaudeksi Yhdysvaltoihin.

Oikeisiin töihin pääsin käsiksi serkkuni ja hänen miehensä maatilalla Pertunmaalla, missä vietin useamman kesän maitotilan töissä. Traktorinkoppi ja talikko tulivat tutuiksi, kuten myös tilan töihin kuuluvat rakennusprojektit. Parhaiten mieleeni jäänyt kokemus oli ensimmäinen lehmän poikiminen, jonka hoidin yksin isäntäväen ollessa viettämässä vapaailtaa. Tuona vuonna syntyneiden vasikoiden piti alkaa L-kirjaimella, joten Lola Odusogan missivuoden mukaan nimesin vasikan Lolaksi.

Kesätienesteilläni ostin etelästä ensimmäisen moottoripyöräni: romuna olleen, 125-kuutioisen, rekisteristä poistetun Suzuki GS:n. Tuon moottoripyörän korjaaminen ajettavaan kuntoon on edelleen kaikkien aikojen suurin tekninen projektini. Metsästin puuttuvia osia herkeämättä Keltaisen Pörssin sivuilta ja abico-pihdit lensivät useampaan otteeseen seinään, kun vedin koko pyörän sähköt uudelleen ilman täyttä kytkentäkaaviota. En voi kuvailla sitä vapauden tunnetta, jonka koin pyörän sarvissa sen läpäistyä katsastuksen.

Muutin pois kotoa ollessani 15-vuotias, kun lähdin opiskelemaan Oulun Lyseon lukion IB-linjalle. Kirjoitin ylioppilaaksi kaksi vuotta myöhemmin. En niinkään ahkeruuttani, vaan päästäkseni lukiosta nopeasti eroon ja töihin.

Hautaustoimistossa ruumisauton kuljettajana työskennellessäni opin, ettei mikään homma ole työtä kummempaa. Erinomaisesta näköaistista huolimatta ovet puolustusvoimien lentäjäkoulutukseen eivät auenneet, sillä niskassani todettiin pääsykokeiden loppuvaiheessa synnynnäinen valuvika: kolmas niskanikamani on muita lyhyempi. Niinpä ennen varusmiespalvelukseen astumista ehdin toimia hotellissa yöportieerina ja käydä kevätsesongin Rukalla baarimikkona.

Isänmaan puolesta

Kutsunnoissa palveluspaikakseni määrättiin pyynnöstäni Kainuun rajavartiosto – sama yksikkö, missä myös vaarini oli aikanaan palvellut. Astuessani palvelukseen saapumiserässä II/99 en vielä tiennyt sotilasuran vievän mukanaan. Tiesin kyllä, että sissikoulutus tulisi olemaan rankka, mutta halusin ottaa mittaa itsestäni. Reserviupseerikurssille pääseminen oli tavoitteenani alusta asti ja siinä myös onnistuin, vaikka olihan se kovan hikoilun takana. Toisaalta varusmiespalvelus, etenkin sen ensimmäiset kuukaudet, oli helpointa aikaa elämässäni. Ei tarvinnut kuin tehdä täsmälleen, kuten käsketään ja ruokakin tuli eteen säännöllisesti.

Palatessamme Kajaaniin Haminasta huomasin nauttivani upseerikokelaana olemisesta ja oman joukkueeni johtamisesta. Omasin ilmeisesti jonkinlaisia kouluttajalta vaadittavia ominaisuuksia, sillä minut nimitettiin haluttuun tehtävään aliupseerikurssin apukouluttajaksi. Tuolloin pohdin, että tällaista työtä voisin tehdä ja hakeuduinkin samana vuonna Maanpuolustuskorkeakouluun. Kotiuduin kiitettävillä arvosanoilla kesäkuussa 2000 ja kahden kuukauden kuluttua siitä minua kutsuikin jo Santahamina.

Opiskeluvuodet

Opiskelu Maanpuolustuskorkeakoulussa oli fyysisesti ja psyykkisesti raskasta, mutta taloudellisesti turvattua. Asuminen, ruokailu ja opiskelumateriaalit olivat kadeteille maksuttomia. Vastineeksi tästä kadetit sitoutuivat neljäksi vuodeksi Puolustusvoimien tai Rajavartiolaitoksen palvelukseen.

Kävin opiskeluaikana ahkerasti kuntosalilla ja aloin harrastaa laskuvarjourheilua. Nautin suunnattomasti vapaapudotuksen tuomasta tunteesta, mutta ei se metsästämisen tai kalastamisen tuottamaa tyydytystä tuonut. Toki pääkaupunkiseudullakin saattoi metsästää, esimerkiksi Helsingin legendaarisissa yökerhoissa Hamletissa ja Kaarle XII:ssa.

Akateemisia saavutuksiani en kehuisi kummoisiksi, mutta elämänkokemuksena kadettikoulu oli merkittävä. Useista kurssikavereista tuli elinikäisiä ystäviäni. Pitkistä välimatkoista ja -tapaamisväleistä huolimatta voimme aina jatkaa juttua siitä, mihin olemme edellisellä kerralla jääneet. Yllättävän monen kanssa olemme viime vuosina keskustelleet siviilimaailmaan siirtymisestä.

Tein opinnäytetyöni aiheesta ”Rajavartiolaitoksen varautuminen terrorismintorjuntaan rajanylityspaikoilla” ja valmistuin kadettikurssin rajavartiolinjalta keväällä 2004 Suomen nuorimpana yliluutnanttina hyvin arvosanoin.

Upseeriura

Siirryin valmistuttuani palvelukseen Ivaloon Lapin rajavartioston rajajääkärikomppaniaan. Aloitin työni kouluttajana, mutta jo kahden kuukauden jälkeen otin vastaan aliupseerikurssin johtajan tehtävät. ”Kakkosmiehekseni” sain Veijo Saarisen, muutaman vuoden kuluessa eläkkeelle jäämässä olleen maratoonarin Enontekiön Nunnasesta. Nuorena ja virkaintoisena tarvitsin rinnalleni juuri Veijon kaltaisen ihmisläheisen ja urallaan paljon nähneen realistin. Tasapainotimme toisiamme hyvin ja erämiehinä tulimme juttuun erinomaisesti.

Työ rajajääkärikomppaniassa oli vastavalmistuneelle täydellistä. Pitkiä päiviä, pitkiä ja raskaita harjoitusvuorokausia, mutta runsaasti vapaa-aikaa ja ympärillä päättymätön erämaa. Inari oli minulle paratiisi. En varmasti ainakaan ennen eläkeikääni tule kalastamaan ja metsästämään niin paljon kuin noiden parin ensimmäisen vuoden aikana Inarissa tein. Elämäni oli erämaassa niin töiden kuin harrastustenkin puolesta.

Pari vuotta myöhemmin minut siirrettiin Ivalon rajavartioalueelle alueupseeriksi. Työnkuvaani kuului erä- ja ulkomaalaisvalvontaprojektien suunnittelu ja johtaminen, kansainvälinen yhteistoiminta Norjan ja Venäjän rajavalvontaviranomaisten kanssa sekä kansallisen tason yhteistoiminta esimerkiksi erävalvontatehtäviin liittyen Poliisin ja Metsähallituksen kanssa. Vastuullani oli myös rajavartioalueen henkilöstöhallintoon ja tietojärjestelmiin liittyviä tehtäviä.

Pitkästyin. Esimieheni ihmetteli usein, miten suoriuduin tehtävistäni niin nopeasti. Totuus oli, että tehtäviä ei ollut ainakaan liikaa ja ne olivat varsin kevyitä pitääkseen työn aidosti mielenkiintoisena. Sekin oli omiaan syömään motivaatiota, että kunnia suurista yhteisoperaatioista, jotka olin suunnitellut, valui aina jonnekin muualle. Parasta antia alueupseerin ja varapäällikön työssä oli kansainvälinen yhteistyö, missä pääsin hyödyntämään kielitaitoani. Erityisesti yhteistyö Norjan kanssa oli antoisaa ja tilanteenseuranta rajavartioalueella opetti tulemaan toimeen myös norjan kielellä.

Kun Ivalon rajavartioalue lakkautettiin vuoden 2011 lopussa, päätös jäädä Lappiin etsimään työtä sotilasuran ulkopuolelta oli lopulta helppo. Upseereille ei ollut enää vakansseja riittävän pohjoisessa minulle. En halunnut ulkomaankomennukselle enkä etelään. Otin riskin, vaimoni kannustuksesta, ja hakeuduin töihin kuntasektorille.

Kapiaisesta kunnanjohtajaksi

Kaksi ensimmäistä vuotta upseeriurasta luopumisen jälkeen ovat olleet työelämäni toistaiseksi haastavimmat; ensimmäinen vuosi toiminnanjohtajana Kalottikeskuksella, toinen Enontekiön kunnan kehittämispäällikkönä ja kunnansihteerin viransijaisena. Minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta säätiön johtamisesta tai kunnallishallinnosta, joten itseopiskelun tarve oli valtava. Itseluottamukseni on aina ollut kova ja uskon, että pitkälti tämän takia selvisinkin näistä haasteista. Kun on tahtoa ja läheisten ihmisten tuki, selviää melkein mistä tahansa.

Kalottikeskuksen toiminnanjohtajana vastasin Inarin kuntakonserniin kuuluneen säätiön kokonaistoiminnasta ja -taloudesta sekä yleishallinnosta ja toimin kansallisten ja kansainvälisten hankkeiden ohjausryhmissä hankehallinnoijan edustajana. Nostin lyhyessä ajassa säätiön tuloksellisuutta ja kehitin uusia toimintatapamalleja ja tietojärjestelmiä yhteistyökumppaneiden kanssa. Työyhteisö oli pieni ja tiivis, hallitus kannustava ja työssä pääsi hyvinkin vapaasti toteuttamaan ideoitaan.

Kyseessä oli kuitenkin vain vuoden mittainen sijaisuus, joten minun oli pakko ajatella myös tulevaisuutta. Enontekiöllä avautunut määräaikainen kehittämispäällikön tehtävä vastasi näihin tulevaisuudensuunnitelmiin ja ajattelin, että lähden hakemaan sieltä sen kunnallishallinnon kokemuksen, joka minulta vielä puuttui.

Olikin suuri yllätys, että vain kahden kuukauden työrupeaman jälkeen minulta tiedusteltiin halukkuuttani sijaistaa kunnansihteeriä, koska minulta ”homma käytättää”. Aivan yhtä suuren yllätyksen koin alkuvuodesta, kun kuntaa 21 vuotta johtanut Pentti Keskitalo ilmoitti jäävänsä vuoden aikana eläkkeelle ja kysyi, voisinko toimia vt. kunnanjohtajana hänen lomien ja uuden kunnanjohtajan hakuprosessin aikana. Olin puulla päähän lyöty, mutta tavattoman kiitollinen saamastani luottamuksesta, joten etenin jalkoihini ilmestynyttä polkua pitkin.

Kunnanjohtajaksi minut valittiin kesäkuussa 2012 kahden hakukierroksen ja valtuuston monien äänestysten jälkeen. Vaikka pidän itseäni oikeana valintana, koen silti, että minulla kävi satumainen onni päätyessäni kapiaisesta kunnanjohtajaksi kahdessa vuodessa. Onneksi ehdin tuona aikana työskennellä kahden eri kunnanjohtajan alaisuudessa ja oppia heiltä kuntajohtamisen saloja.

Vaihtelevuudessaan kunnanjohtajan työ pitää tekijänsä jalat maassa. Yhtenä hetkenä marssit ulos henkseleitä paukutellen neuvottelusta, jonka lopputuloksena luvataan 5,2 miljoonan euron rahoitus Kilpisjärven uuden sähkölinjan rakentamiseen, kun seuraavassa hetkessä soi puhelin ja alat selvitellä kahden kuntalaisen välistä kiistaa venevalkaman käytöstä. Pienessä kunnassa kunnanjohtaja on osallisena kaikilla kunnan toimintasektoreilla.

Olen oppinut valtavasti uutta, joskus myös kantapään kautta. Kunnassa on ollut koko ajan hyvä, eteenpäin vievä työskentelyilmapiiri ja vaikeistakin asioista on yleensä pystytty sopimaan hyvässä yhteishengessä. Toisaalta päivät ovat pitkiä ja matkustamista on paljon, sillä suuri osa työstä tehdään myös Rovaniemellä ja Helsingissä.

Kalottikeskuksen toiminnanjohtajana, Enontekiön kunnan kehittämispäällikkönä, kunnansihteerin viransijaisena ja lopulta kunnanjohtajana olen lyhyessä ajassa saanut nähdä aika kokonaisvaltaisesti Lapin kehittämisen ongelmat ja mahdollisuudet. Edunvalvontatyötä Lapin puolesta on tehtävä nimenomaan etelässä. Meidän on saatava eteläsuomalaiset näkemään, että koko Suomen mahdollisuudet ovat täällä Lapissa, mutta niitä ei saa hyödyntää lappilaisten kustannuksella. Koen siis samalla edelleen olevani isänmaan asialla.

Kansanedustajaehdokkaana

Kunnanjohtajana aloitettuani ihmiset ympäri Lappia alkoivat kysellä, voisinko kuvitella alkavani kansanedustajaehdokkaaksi. En ollut koskaan aiemmin ajatellut asiaa, sillä sotilasvirassa työskennellessäni en olisi edes voinut toimia politiikassa.

Päätin siis lähteä vaaleihin mukaan niiden ihmisten pyynnöstä, joiden mielestä pystyn vaikuttamaan siihen, että Lappi on hyvä maakunta elää ja yrittää myös tulevaisuudessa. Ihmisten, jotka luottavat siihen, että laitan itseni sataprosenttisesti likoon heidän puolestaan. Ihmisten, jotka haluavat saada eteläisen Suomen lopultakin ymmärtämän, millainen mahdollisuus Lappi on koko Suomelle. Ei siirtomaana, vaan itsellisenä alueena, jonka vauraudesta hyötyvät kaikki.

Keskusta on ihmisten puolue, jossa on sen myötä seinät leveällä ja katto korkealla – meitä on moneen lähtöön. Lapissa sanotaan, että ilman Golfvirtaa ja keskustaa täällä olisi todella kylmä. Keskusta on ainoa puolue, joka on aina määrätietoisesti painottanut, että koko maan mahdollisuudet voidaan hyödyntää vain, jos koko maa pidetään asuttuna. Tähän pitää pyrkiä myös tulevaisuudessa. Lappi ei nykyiselläänkään ole valtakunnan elätti vaan elättäjä, mutta se voisi olla vielä paljon enemmän. Näitä mahdollisuuksia haluan nostaa esille ennen kaikkea tulevia sukupolvia ajatellen. Haluan, että myös omilla lappilaissyntyisillä lapsillani on mahdollisuus opiskella ja työskennellä Lapissa ja olla ylpeitä lappilaisuudestaan.

Kansanedustajaehdokkaana olen luvannut, etten lupaa mitään muuta kuin puolustaa Lappia ja lappilaisten ihmisten oikeuksia – aivan kuten tähänkin saakka. Siksi kuuntelen juuri sinua, äänestit minua tai et. Lähetä yhteystietosi, niin otan yhteyttä!